Matkalle näin extemporee

Olen 18- vuotias tyttö Vihdistä, joka vain yhtäkkiä extemporee päätti lähteä viime vuoden loppu puolella vaihtoon. Enkä oikeastaan edes miettinyt yhtään muita vaihtoehtoja kuin Yhdysvaltoja, koska jo kieliopinnot rajoitti niin paljon. En ole koskaan ollut hyvä kielissä ja päätin, että haluan saada edes sen yhden vahvan kielen - ja mitenkäs muuten sen oppisi parhaiten kuin itse englanninkielisessä maassa. Maassa maan tavalla, niinhän se meni. ;)

Kielen oppimisen ohella halusin myös päästä lähestyviä yo-kirjoituksia pakoon (vaihto-vuoden jälkeen menen siis suoraan kolmannelle vuosiluokalle ja kirjoitan ensimmäiset aineet 2011 syksyllä) ja ottaa vähän etäisyyttä Suomeen. Matkakuume nousi niin suureksi, että päätin vain viime lokakuussa, kun olin vaihto-oppilas luennolla, että miksen minä lähtisi? Samana päivänä otin sitten selville taustoja - paljon matka maksaisi, järjestövalikoimat, lähtövaatimukset jne. Suurimmaksi esteeksi nousi ikä, sillä olin monen järjestön kautta liian vanha jo lähtemään. Kun olin saanut vanhemmiltani luvan lähtöön, lähetin moneen järjestöön sähköpostia, että olisiko mahdollista lähteä Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi, vaikka ylitti vajaalla kahdella viikolla ikärajavaatimukset. Onneksi YFU pelasti tilanteen ja sai hommattua minut ohjelmaan!

Hakemukset tuli lähetettyä ja kutsu haastatteluun tuli pian. Pääsin viimeisten joukossa vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin! Kannattaa siis hakea ajoissa! Itsellä kävi todellinen tuuri. Sitten odottelin parisen viikkoa, että pääsisinkö vaihto-oppilaaksi ja se odottaminen oli kyllä tuskaa! Kun sitten se kirje tuli postilaatikkoon, voin sanoa, että olin ikionnellinen. Sen kirjeen jälkeen piti tehdä deadlineen mennessä paljon kaikenlaista, mm hankkia rokotuspaperi täyteen kirjailuja, käydä lääkärissä, hammaslääkärissä, hankkia suosituspaperit englanninkielenopettajalta, kirjoittaa isäntäperheelle kirje... Oli niissä paljon tekemistä mutta tulipahan tehtyä :D Isäntäperhekirje oli kyllä yksi pohdituttavimmista asioista, mitä vaihtovuoden eteen tuli tehdä. Joutui todella miettimään, että mitä sitten kirjoittaisi. Että onnea kaikille siinä vaiheessa oleville kirjoittamiseen! ;)Kun paperit oli tehty, lähetettiin ne Yhdysvaltoihin ja isäntäperheen metsästys alkoi.

YFU:lta tuli paljon postia, kirjeitä melkein joka kuukausi, aina tänne heinäkuulle asti. Oli onnitteluita vaihto-oppilasvuoden valinnasta, maksuja, valmennusleiritietoja, lentotietoja (vasta kesäkuussa) jne. Toukokuun lopulla oli valmennusleiri, jossa oli todella hauskaa. Sain ns. onfoähkyn ja oikeasti tuli se fiilis, että olen lähdössä! Leiriohjaajat ja jo vaihto-oppilaina olleet valaisivat meitä "typeriä, yli-innokkaita" tulevia vaihtareita, ettei vaihtovuosi ole itsenäistymisen vuosi. Yhdysvalloissa 18-vuotias on kuin Suomessa 15-vuotias ja vanhemmat katsovat kuin haukat perään. Kotiin saatetaan tulla jo 9 eikä 12. Ja vaikka kouluun olisi vain 700m, sinut viedään kouluun, sillä sinut saatetaan kidnapa matkalla. Niin että kouluohjelma taitaa se vaihto-oppilasvuosi enemmänkin olla :D Ja tuleepa todellinen kulttuurien kohtaaminen, kun suomalainen pääsee jenkkeihin!

Lentotiedot tuli tosiaan kesäkuussa ja olen lähdössä 4.8.2010 Frankfurtin kautta Chigagoon. En tiedä vielä minne sieltä lennän, koska ei ole isäntäperhettä. Alkaa jo pelottaa saako koskaan tietää... Aluejaon mukaan minulla on 17 osavaltiota, jonne voin päätyä mm. California (<3), Arizona, Lousiana, Texas, New Mexico. Ja tietysti Alaska ja Hawaji. Hawajille ei ole ketään menossa, se on jo varmistettu järjestöltä, mutta alaska on asia erikseen. En halua Alaskaan, koska en kovin pidä kylmästä, talvesta enkä lumesta. Monet vaihtarit sanoivat kyllä, että Alaskassa on ollut todella kokemusrikkaita vuosia monilla, koska ihmiset elävät niin tiiviissä yhteisöissä. Mutta jos sinne tulisi lähtö, en katuisi mitään vaan yrittäisin tukeutua vaihto-oppilaiden sanontaan: tärkeintä ei ole minne lähtee, kunhan lähtee.

Toukokuussa tuli kaikki osat maksettua matkasta. Vakuutuksineen maksoi n. 8 300€. Lähtöni onnistui vain siksi, että vanhempani ovat eronneet ja he maksoivat sen puoliksi (tai itse asiassa isäpuoleni maksoi äitini osan, kiitos siitä!). Matka on kallis ja tiedostan sen, ja olen todella kiitollinen, että sain tämän mahtavan tilaisuuden! Jos raha on ongelma lähdön kannalta, kannattaa olla omaperäinen! Esimerkiksi luin jostain lehdestä (aivan, Demistä x), kaverini!), että joku oli lähettänänyt yrityksille kirjeitä ja etsinyt bonsaajaa ja löytänyt sellaisen. Kannattaa yrittää!

Kesäkuu meni viisumipapereiden kanssa sählätessä, eli piti maksaa kaksi viisumimaksua, tehdä jotain viisumihakemuksia netissä (todella työlästä, olin lähes koko ajan sitä tehdessä yhteydessä järjestöön!), täyttää papereita, hankkia kuva kuvaamossa ja käydä suurlähetystössä. Minulla oli suurlähetystössä käynti 9.7 ja ei se oikeastaan kovin pelottavaa ollut. Menin sinne jo liiankin ajoissa ja olin kolmas, joka pääsi 30 hengen ryhmästä sisään. Menin tiukan turvatarkastuksen läpi (kuin tulli). Sitten turvamies vei meidät kahden hengen porukoissa yhteen odotushuoneeseen. Ensimmäisessä tiskissä suomalainen mies otti minulta kaikki paperit vastaan (passi, hakemusvahvistukset, kuvan ja maksujen kuitit). Toisella tiskillä on englanninkielinen mies, joka otti minulta sormenjäljet. Kolmannella tiskillä oli komealla jenkkiaksentilla varustettu mies, joka piti haastattelun. En aluksi ymmärtänyt hänen puhettaan ja olin vähän hämilläni (ennakkoa tulevasta?). Mutta ei haastattelu kovin kummoinen ollut, kesti tuurilla puoli minuuttia. Näin se meni: "Hello, how are u?" "I'm fine." "So, where are u going?" "To America, I guess. I don't know. I haven't hostfamily yet." "Okey, how long will u be there? 10 or 11 months? One year?" "I don't know... I'm leaving 4. Augusti and coming back in June, so. 11 months?" "Okei, thanks, have a good year!" "Yes, bye!" "Next!" :DDDD

Nyt enään murehditaan isäntäperhettä, passin takaisin saamista (pitäisi tulla viikon sisään kuulemma postissa, hope so) ja matkatavaroita. Olen ostanut jo valmiiksi monitoimiadapterin (12e) ja matkalaukun (100e). Tilasin vuodeksi piilarit, että nyt nekin ovat tulossa. Kun matkalle saa ottaa vain sen 23kg mukaan ja 8kg matkatavaroita, pelottaa vähän, kun laukku painaa jo itsessään 6kg! Olen hankkinut valmiiksi jo uuden koneen ja siihen kovalevyn kuville. Ja kameran tietysti :D Elektroniikkaan on mennyt paljon rahaa, mutta se on varmasti sen arvoista!

Rahasta vielä. Käyttörahaa saan isovanhemmilta 1 000e ja isältä "säästöistä" 2 000. Loput kerään itse, tai siis säästän koko viimeisen palkkani, joka on arviolta tonnin, matkalle. Uskon sillä pärjääväni siedettävästi (ellen joudu ostosparatiisiin!). Oli oikeasti oikea onnenpotku, että sain työpaikan. Ilman työtä olisin ollut todella pulassa. Että kannattaa yrtittää tosissaan yrittää saada kesätyöpaikka! Varmuuden vuoksi hankin jopa ylimääräisen visa electron-kortin. Sovittiin vanhempien kanssa, että he siirtävät sitten tililleni tietyn määrän rahaa aina joka kuukausi. Sama isovanhempien kanssa tulee olemaan. Jos tililläni olisi liikaa rahaa, varmasti törsäisin kaiken -_-

Postailen lisää, kun saan tietää isänperheestä (jos saan) tai viimeistään ennen lähtöä. Kun olen odottanut jo niin kauan (helmikuusta asti) isäntäperhetietoa, alkaa pian jo lannistua. Soitinkin järjestöön ja kysyin, pitäisikö jo masentua, kun mitään ei kuulu isäntäperheestä. Sanoivat, että vielä on sellainen 1/4, jotka eivät ole saaneet perhettä 91:stä jenkkeihin lähtiöistä. Herää tietysti kysymyksiä, että löytyykö sitä perhettä, eikö kukaan halua minua, oliko isäntäperhekirjeeni niin huono, viivästyykö lähtö? Yritän olla optimisti ja juosta edelleen joka aamu puoli 11 sinne postilaatikolle ja taistella pettymystä vastaan, kun näen tyhjän postilaatikon. Mutta ehkä vielä jokin päivä siellä on muutakin kuin laskuja ja sanomalehtiä. Sitä odotellessa... :)

-- Linda --